Minua ärsyttää. Suunnattomasti. Miesten viidenkympin villitykset. Tai hiukan ylikin-villitykset. Jätetään, nakataan pois vuosia rinnalla kulkenut vaimo. Yhteiset lapset synnyttänyt, kasvattanut, perheen huoltanut. Vaihdetaan nuorempaan, kauniimpaan, vähemmän kärsineeseen. Uuteen.

Eikö millään aiemmalla, koetulla, yhdessä eletyllä ole mitään arvoa?

Kun tiedät - juuri olet oppinut luottamaan siihen - että kelpaat toiselle juuri sellaisenaan kuin olet. Olemalla tässä, nyt. Ilman ylimääräisiä killuttimia ja kulmien värjäämisiä.

Se nuorempi nainen näyttääkin kauniimmalta, kiinnostavammalta.

Niin jää, vanhempi nainen. Kuin käytetty rukkanen.

Voin pahoin. Kuulen lähipiirin tarinoita, näen uusia pareja. Perheen äiti on jossain ja kärsii. Hän hoiti perheen. Hoiti miehen. Miksi ja mihin? Siihen, että miehellä olisi aikaa katsoa uutta ja uljaampaa, kauniimpaa ja nuorempaa. Paidat silitettyinä ja ruumis ravittuna.

Turha sanoa, että pitäkää naiset itsestänne huoli, pitäkää miehestänne kiinni. Miten? Kun iälle et voi mitään. Arjen kiireen keskellä et jaksa olla se hemaiseva kaunokainen, joka aikoinaan hurmasi miehen. Ei jaksa taistella, pitää puoliansa.

Vanhoja rukkasia.