siirryin bloggeriin sanojeni ja lauseideni kanssa.

   -ehkäpä ahkerammin lauseita ja sanoja siellä.

Vanhoja valokuvia. Lapsuudesta. Kuvia vanhemmistani, sisaruksistani. Vauvana, uhmaikäisenä, koululaisena, murrosikäisenä, teininä. Kotona asuvana, kotoa jo pois muuttaneena. Yksinäisenä, kihlautuneena, avioituneena. Lapsiensa kanssa - tai ilman.

Kuvat ystävistä, perhetuttavista, puolitutuista. Matkoja maailmalla ja omassa kotipihassa. Kyllä, matkoja minuuteen. Itseni kanssa, sukuni kanssa, sivu-ihmisten. Matkaa mutkaistakin.

Kuinka kuvat kertovatkaan elämän tarinaa. Sen vaiheita. Unohtuneitakin muistoja. Vahingossa unohtuneita tai tietoisesti unohduksen tummaan multaan painettuja.

Tunnetiloina hymyt, iloiset ja vaivautuneet, nauru ja suru. Suru muistoista, joita ei haluaisi enää muistaa. Suru ihmisistä, joita ei enää ole, kuvattavana. Vain muistoina mielessä ja kellastuneissa kuvissa. Muistot asioista, jotka olisivat voineet jäädä tapahtumatta. Ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet elämään, kulkeneet mukana muistojen repussa, taakkanakin.

Enemmänkin löysin iloisia muistoja, iloisia tapahtumia, kohtaamisia. Sain nauraa ja iloita, tapahtumista ja aikakausien kirjosta. Vaatteineen, sisustuksineen, tapahtumineen. Elämän arvoineen. Sekin näkyy, kuvissa. Muistojeni kuvissa.

Olen vahva ihminen. Otan oman tilani. Sanomalla, tekemällä ja joskus ihan vain olemalla. Olemassa. Siinä hetkessä.

Vien tilaa. Olen vahva. Heikkona hetkenäkin näytän vahvalta.

Osaan vaatia, opettelen siihen yhä enemmän.

Heikkompi ihminen rinnallani ei kestä sitä. Ei kestä viemääni tilaa, valtaamaani alaa. Ei sitä, että olen, hehkun,näyn. Esillä, pramilla, näyttämöllä.

Pitäisikö minun olla heikompi? Hiljaisempi? Sen heikon ihmisen vuoksi.

Enhän minä voi olla muuta kuin sitä mitä olen. Vai voinko? Pitäisikö minun voida?

Kun en kuitenkaan pyri loukkaamana ketään, annan jokaiselle oman tilansa. Mutta toisaalta, oma tilani, reviirini on suuri.

En halua kantaa tästä syyllisyyttä ,vaikka sitä heikompi yrittää minulle syöttää. Syyllisyyden tuntoa itkuilla ja itsensä vähättelyllä. "minä en ole mitään, minusta ei ole mihinkään". Mitä minä siihen osaan, voin sanoa? Kuuntelen, yritän tukea ja ymmärtää, ylistää hänen vahvuuksiaan.

Mutta en minä itseäni muuta. En sitä osaa minussa, joka on sitä juuri etsittyä uutta Minää.

Vahvanakin minusta löytyy se heikompi osa. Heikompi minä. Se, joka ei näy töissä, ei julkisena. Se osa, jonka näytän siellä, missä minut hyväksytään heikkona.

Minua ärsyttää. Suunnattomasti. Miesten viidenkympin villitykset. Tai hiukan ylikin-villitykset. Jätetään, nakataan pois vuosia rinnalla kulkenut vaimo. Yhteiset lapset synnyttänyt, kasvattanut, perheen huoltanut. Vaihdetaan nuorempaan, kauniimpaan, vähemmän kärsineeseen. Uuteen.

Eikö millään aiemmalla, koetulla, yhdessä eletyllä ole mitään arvoa?

Kun tiedät - juuri olet oppinut luottamaan siihen - että kelpaat toiselle juuri sellaisenaan kuin olet. Olemalla tässä, nyt. Ilman ylimääräisiä killuttimia ja kulmien värjäämisiä.

Se nuorempi nainen näyttääkin kauniimmalta, kiinnostavammalta.

Niin jää, vanhempi nainen. Kuin käytetty rukkanen.

Voin pahoin. Kuulen lähipiirin tarinoita, näen uusia pareja. Perheen äiti on jossain ja kärsii. Hän hoiti perheen. Hoiti miehen. Miksi ja mihin? Siihen, että miehellä olisi aikaa katsoa uutta ja uljaampaa, kauniimpaa ja nuorempaa. Paidat silitettyinä ja ruumis ravittuna.

Turha sanoa, että pitäkää naiset itsestänne huoli, pitäkää miehestänne kiinni. Miten? Kun iälle et voi mitään. Arjen kiireen keskellä et jaksa olla se hemaiseva kaunokainen, joka aikoinaan hurmasi miehen. Ei jaksa taistella, pitää puoliansa.

Vanhoja rukkasia.