minä

itsekeskeisesti, itsekkäästi minä.

Minuuttaniko etsin? Sitä syvintä minää, vai kenties kevyempää minää? Kevyempää kyllä, fyysisesti. Entä henkinen minä, etsinko sittenkin helpompaa, pinnalla pysyvää minää? Itseäni etsin. Etsin minää, joka osaa elää. Nauttia ja elää. Elää itsensä kanssa muiden rinnalla. Ihmisten keskellä, itsenäisenä. Itsellisesti ja hiukan itsekkäästi.

Itsekeskeisyys. Minän tärkeys. Minun tärkeys. Minä ja minä. Kaksi eri minää. Olisiko toinen sittenkin minuus? Itsekeskeinen olen, tunnustan. Elän elämääni peilaten tapahtumia, asioita, sattumuksia itseeni, omiin tunteisiini ja tuntemuksiin. Koen ne minäni (vai minuuteni) pinnalla, tutkaan ne kokemusten luomaan pintaan. Reagoin ja vastaan, puolesta tai vastaan. Senkin vain oman elämäni, oman minäni tiedoilla.

Se puhuu liikaa itsestään ja elämästään. Niin ne sanovat. Tai jotkut sanovat. Mutta jos ei muusta osaa, puhua? Jos oma elämä on niin pieni, sen kerralla elettävä hetki on suppea, niin ettei siihen mahdu muuta kuin minä ja hiukan ympäristöä, lähin ihminen. 

Itseni kanssa on elettävä. Ihan jokainen hetki. Aamun heräämisestä viimeiseen järkevään ajatukseen illalla. Eläminen olisi siis elettävä niin, että voisi sen ylpeänä elää. Elää itsensä, minän kanssa. Elää omien sääntöjensä mukaan. Kunnioitan kyllä ympäristöäni, en särje ja tallaa mitään tarpeettomasti. Joskus sekin on tarpeen, muuten tallaantuu itse. Minä tallaantuu. Eikä sitten enää voi ylpeänä elää.  

 

.....

 

käsiala käyrinensä

MINÄ MINÄ merkkeinensä

 

Jos ei julki, aina salaa

ihastella itse halaa

Niille hymyy hykerrellen

toisten töitä töllistellen

kuluu suotta kynänkärki

joilla noin on jäykkä järki

Näppärästi niitä nyppii

toisten töitten päälle hyppii

Omat mölyt mahtavimmat,

omat äänet antoisimmat