Perheemme kulissit olivat ja pysyivät, niitä edelleenkin huojuvina tuetaan.

Pieniä asioita, joilla näytimme asioiden olevan hyvin ja loistavasti, paremmin. Pieniä mitättömiä asioita. Asioita, joilla ei ole ihmiselle, ihmisyydelle mitään merkitystä.

Istuimme seurakunnan tilaisuuksissa (kuinka paljon niissä istuimmekaan. Pakko oli osallistua. Koko perhe. Näytimme oivallisen ja nuhteettoman uskovaisuutemme) hiljaa ja hillitysti. "Hymyilkäähän tytöt, ei saa murjottaa. Näytämme paremmalta"

Isän paita silitettiin, nopeasti, kiireessä. Vain hiansuut, kaulus ja paidan etuosa. Muuthan eivät pukutakin alta näkyneet.

Yllätysvieraiden ilmestyessämme kotitien päähän alkoi nopea, tehokas siivoaminen. Elämä - se meidän tavallinen arki - ei saanut näkyä. Vieraille.

Perhe-elämä saattoi olla muutoin täyttä kaaosta. Vieraille, seurakuntalaisille se näytti harmoniselta, malliperheeltä.

Itsekin pidin kulissejani pystyssä, kaikkea ei voinut vanhemmilleen kertoa. Kaikkea sitä, mitä nuori ja aikuistuva tekee. Minunhan piti olla nuhteeton, kaikessa onnistuva.

Nuo lapsuuden kulissit ovat edelleenkin osa elämääni. Yritän päästä niistä eroon. Yritän elää elämää, oikeaa elämää. Joskus vain vanhat tottumukset saavat vallan. Joskus silitän paidan vain näkyviltä osin.