Ehdottomasti. Isän tyttö. Ei äidin tyttö. Mistä se johtuu? Minä en tiedä. Voin epäillä, mutta en tiedä. Siis syytä, mutta sen tiedän että isän tyttö olen. Aina ollut, tulen olemaan.

Tämän kirjoittaminen tuntuu raskaalta. Sormet painavat enemmän, ovat hitaammat. Ranteet lepäävät raskaina pöytää vasten, näppäimistön tuella. Mieli on raskas. Kun en tiedä syytä. En tiedä syytä, miksi äidin rakkaus minua kohtaan ei ole koskaan ollut niin suurta ja riittävää kuin nuorempia siskojani kohtaan.

Isä on hyväksynyt. On rakastanut. On ymmärtänyt. On antanut elää. Olla. Se mikä olen. Äiti on halunnut muuttaa. On löytänyt virheet. Muistanut niistä muistuttaa. Henkisesti lyönyt, ahdistanut. Vienyt minut nurkaan, minut ja itsetuntoni. Nurkasta olen päässyt jo pois, mutta itsetuntoni siellä edelleen on. Lyötynä.

Onko jotain tapahtunut lapsuudessa? En tiedä. Jotain muistan. Mutta en tiedä, muistanko oikein. Onko lapsen pienet muistivälähdykset oikeita? Olenko äidille uhka, ollut sitä? Jonkin tapahtuneen vuoksi. En tiedä. En tiedä, haluanko edes tietää. Haluanko muistaa.

Annan elämän olla.

Hyväksyn että olen isän tyttö. en äidin.