-ehkäpä ahkerammin lauseita ja sanoja siellä.

Kuvat ystävistä, perhetuttavista, puolitutuista. Matkoja maailmalla ja omassa kotipihassa. Kyllä, matkoja minuuteen. Itseni kanssa, sukuni kanssa, sivu-ihmisten. Matkaa mutkaistakin.

Kuinka kuvat kertovatkaan elämän tarinaa. Sen vaiheita. Unohtuneitakin muistoja. Vahingossa unohtuneita tai tietoisesti unohduksen tummaan multaan painettuja.

Tunnetiloina hymyt, iloiset ja vaivautuneet, nauru ja suru. Suru muistoista, joita ei haluaisi enää muistaa. Suru ihmisistä, joita ei enää ole, kuvattavana. Vain muistoina mielessä ja kellastuneissa kuvissa. Muistot asioista, jotka olisivat voineet jäädä tapahtumatta. Ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet elämään, kulkeneet mukana muistojen repussa, taakkanakin.

Enemmänkin löysin iloisia muistoja, iloisia tapahtumia, kohtaamisia. Sain nauraa ja iloita, tapahtumista ja aikakausien kirjosta. Vaatteineen, sisustuksineen, tapahtumineen. Elämän arvoineen. Sekin näkyy, kuvissa. Muistojeni kuvissa.

Vien tilaa. Olen vahva. Heikkona hetkenäkin näytän vahvalta.

Osaan vaatia, opettelen siihen yhä enemmän.

Heikkompi ihminen rinnallani ei kestä sitä. Ei kestä viemääni tilaa, valtaamaani alaa. Ei sitä, että olen, hehkun,näyn. Esillä, pramilla, näyttämöllä.

Pitäisikö minun olla heikompi? Hiljaisempi? Sen heikon ihmisen vuoksi.

Enhän minä voi olla muuta kuin sitä mitä olen. Vai voinko? Pitäisikö minun voida?

Kun en kuitenkaan pyri loukkaamana ketään, annan jokaiselle oman tilansa. Mutta toisaalta, oma tilani, reviirini on suuri.

En halua kantaa tästä syyllisyyttä ,vaikka sitä heikompi yrittää minulle syöttää. Syyllisyyden tuntoa itkuilla ja itsensä vähättelyllä. "minä en ole mitään, minusta ei ole mihinkään". Mitä minä siihen osaan, voin sanoa? Kuuntelen, yritän tukea ja ymmärtää, ylistää hänen vahvuuksiaan.

Mutta en minä itseäni muuta. En sitä osaa minussa, joka on sitä juuri etsittyä uutta Minää.

Vahvanakin minusta löytyy se heikompi osa. Heikompi minä. Se, joka ei näy töissä, ei julkisena. Se osa, jonka näytän siellä, missä minut hyväksytään heikkona.

Eikö millään aiemmalla, koetulla, yhdessä eletyllä ole mitään arvoa?

Kun tiedät - juuri olet oppinut luottamaan siihen - että kelpaat toiselle juuri sellaisenaan kuin olet. Olemalla tässä, nyt. Ilman ylimääräisiä killuttimia ja kulmien värjäämisiä.

Se nuorempi nainen näyttääkin kauniimmalta, kiinnostavammalta.

Niin jää, vanhempi nainen. Kuin käytetty rukkanen.

Voin pahoin. Kuulen lähipiirin tarinoita, näen uusia pareja. Perheen äiti on jossain ja kärsii. Hän hoiti perheen. Hoiti miehen. Miksi ja mihin? Siihen, että miehellä olisi aikaa katsoa uutta ja uljaampaa, kauniimpaa ja nuorempaa. Paidat silitettyinä ja ruumis ravittuna.

Turha sanoa, että pitäkää naiset itsestänne huoli, pitäkää miehestänne kiinni. Miten? Kun iälle et voi mitään. Arjen kiireen keskellä et jaksa olla se hemaiseva kaunokainen, joka aikoinaan hurmasi miehen. Ei jaksa taistella, pitää puoliansa.

Vanhoja rukkasia.

Pieniä asioita, joilla näytimme asioiden olevan hyvin ja loistavasti, paremmin. Pieniä mitättömiä asioita. Asioita, joilla ei ole ihmiselle, ihmisyydelle mitään merkitystä.

Istuimme seurakunnan tilaisuuksissa (kuinka paljon niissä istuimmekaan. Pakko oli osallistua. Koko perhe. Näytimme oivallisen ja nuhteettoman uskovaisuutemme) hiljaa ja hillitysti. "Hymyilkäähän tytöt, ei saa murjottaa. Näytämme paremmalta"

Isän paita silitettiin, nopeasti, kiireessä. Vain hiansuut, kaulus ja paidan etuosa. Muuthan eivät pukutakin alta näkyneet.

Yllätysvieraiden ilmestyessämme kotitien päähän alkoi nopea, tehokas siivoaminen. Elämä - se meidän tavallinen arki - ei saanut näkyä. Vieraille.

Perhe-elämä saattoi olla muutoin täyttä kaaosta. Vieraille, seurakuntalaisille se näytti harmoniselta, malliperheeltä.

Itsekin pidin kulissejani pystyssä, kaikkea ei voinut vanhemmilleen kertoa. Kaikkea sitä, mitä nuori ja aikuistuva tekee. Minunhan piti olla nuhteeton, kaikessa onnistuva.

Nuo lapsuuden kulissit ovat edelleenkin osa elämääni. Yritän päästä niistä eroon. Yritän elää elämää, oikeaa elämää. Joskus vain vanhat tottumukset saavat vallan. Joskus silitän paidan vain näkyviltä osin.

Saman läheisen lapset ovat ongelmissa. Kuka on juoppo, toinen juoppo, väkivaltainen ja vastuuton, nuorimmaisin koululainen väkivaltainen.

Läheinen on kiivas luonne. Lasit ja veitset lentävät lasten kasvatuksen yhteydessä. Ääntäkin riittää.

Mikä tämä ihminen on sanomaan (minulle), että pitäisi olla jokin huolehdittava? Hän ei ole osannut kasvattaa omia lapsiaan. Minä en sitä virhettä ole tehnyt. Kun ei ole lapsia, en ole voinut niitä väärin kasvattaakaan.

Vai, onko kyse kasvatuksesta ?

Edelleenkään en aio hankkia kissaa, koiraa tai jotain muuta  vastuulleni.

Viimeöisessä unessa olin raskaana. Jalat verisenä odotin hissiä supistusten (mistä minäkään niistä mitään tiedän) jo alkaessa. Ehdinkö saliin ennen synnytyksen alkamista, en tiedä. Armollinen herätyskello herätti. Lapsi jäi syntymättä.

.....

Kekseliäs kasvatus

Lapset tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Lasten kasvatus ei ole aina helppo tehtävä - kärsivällisyyttä, huumoria ja
mielikuvitusta tarvitaan. Kurittaminen on paitsi tehotonta myös lailla kielletty. Kekseliäs kasvattaja löytää
positiivisen ja rakentavan tavan ratkoa ongelmia ja osaa myös katsoa maailmaa lapsen silmin.

(Lastensuojelun keskusliitto)

Tämän kirjoittaminen tuntuu raskaalta. Sormet painavat enemmän, ovat hitaammat. Ranteet lepäävät raskaina pöytää vasten, näppäimistön tuella. Mieli on raskas. Kun en tiedä syytä. En tiedä syytä, miksi äidin rakkaus minua kohtaan ei ole koskaan ollut niin suurta ja riittävää kuin nuorempia siskojani kohtaan.

Isä on hyväksynyt. On rakastanut. On ymmärtänyt. On antanut elää. Olla. Se mikä olen. Äiti on halunnut muuttaa. On löytänyt virheet. Muistanut niistä muistuttaa. Henkisesti lyönyt, ahdistanut. Vienyt minut nurkaan, minut ja itsetuntoni. Nurkasta olen päässyt jo pois, mutta itsetuntoni siellä edelleen on. Lyötynä.

Onko jotain tapahtunut lapsuudessa? En tiedä. Jotain muistan. Mutta en tiedä, muistanko oikein. Onko lapsen pienet muistivälähdykset oikeita? Olenko äidille uhka, ollut sitä? Jonkin tapahtuneen vuoksi. En tiedä. En tiedä, haluanko edes tietää. Haluanko muistaa.

Annan elämän olla.

Hyväksyn että olen isän tyttö. en äidin.

Miten se onkaan minuun tarttunut. Kiire ja kiireentuntu. Vaikka kiirettä ei edes olisi. Ei minnekään. Pitää vaan tehdä nopeammin, tehokkaammin. Mennessään viedä, tuodessaan tuoda. Mielellään kahta asiaa kerrallaan. Jopa kolmea. Ei voi suorittaa yhtä tehtävää kerrallansa, rauhallisesti. Ojentaa oikea kätensä oikealle ja samalla kurkottaa vasemmalla vasemmalle. Tehdä asioita puolinaisesti. Keskittyen vain vähän kuhunkin asiaan.

Olen miettinyt, miksi näin. Kasvatuksesta ? Jotenkin yritän muistaa lapsuuttani, taisi se olla kiire. Lähes aina. Ihan mitä tahansa tehtiinkin. Meidän kotona tehtiin kyllä nopeimmat huoneen siivoukset, kun nähtiin kotitiellä vieraan auton tulevan. Hips, hops, ja huusholli saatiin kuntoon. Pidettiin yllä kulissia. Siitä ehkä myöhemmin.

Töissäkin se sitä on aina ollut. Ihmeen kiirettä. Pitää nyt kysyä, että mihin ihmeeseen?

Kiire kuolla ?

Olen yrittänyt opetella kiireestä pois. Ihan normaaleja, jokapäiväisiä asioita tehdessäni yritän muistaa mantran "sinulla ei ole minnekään kiire, sinulla on aikaa", opetellut tekemään asioita rauhassa. Joskus onnistun, yleensä en. Huomaan tekeväni kahta asiaa, jälleen kerran. Kovasti on taottu päähän tuo, kiire.  

Anja Kulovesi:

Kiireen määritelmä : Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan

Uskomuksia : Kiireeseen ei ole yhtä ainoaa syytä eikä yhtä reittiä sieltä pois

                    Nopea ei ole aina parempi kuin hidas

                     Kaikkea on liikaa ja nopeus tarttuu

........

Mitä on naisellisuus? Naisellisuus ei ole kovuutta eikä karkeutta, ei kulmikkuutta eikä jykevyyttä. Naisellisuus on suloisuutta ja pehmeyttä. Samoja asioita, jotka pienessä lapsessa herättävät hellyyttä ja suojelunhalua. Naiset ovat kautta aikojen käyttäneet hyväkseen naisellisuuteen liittyvää seksuaalista vetovoimaa. Naisen kauneus on tehnyt viisaimmastakin miehestä narrin, he ovat olleet heikkoja kauniin naisen edessä. Kauneus on naisen ase.

.......

Hakutulos:   (YSA)

.....

Kanamainen en ainakaan halua olla. Inhoan yli-naisellisia bimboja, jotka käyttävät koko naisellisuuden repertuaarinsa miesten hyväksikäyttöön. Käyttävät naiseuttaan aseena, poloisia ja vastustuskyvyttömiä miehiä vastaan... (pienihymy)

Minusta löytyy naisellisia piirteitä. Muotoni ovat hyvin naisellisia. Ehkäpä jopa liiankin. Vähemmänkin naisellinen voisi olla. Muodoiltaan.

On vaikea olla naisellinen, kun on luonteeltaan vähän niinkuin jätkät. Niinhän ne sanovat, ... on hyvä jätkä! Ehkä tämä osittain johtuu siitä, että fyysisiä ulottuvuuksia (=ylipainoa) on hiukan (aikapaljon) liikaa, joten minua ei nähdä kauniina naisena niiltä osin. Siksi olen hyvä jätkä, kun en ole enemmistölle vastustuskyvyttömistä miehistä mikään uhka heidän vakiintuneelle seksielämälleen. Tosin löytyy myös sekin vähemmistö, joka ihailee leveää perääni ja uhkeita rintojani. Tätäkin joskus ihmettelen, miesten yksinkertaisuutta. Joskus todellakin niiden järki on ihan jossain muualla, kuin missä sen pitäisi olla. Niin, mutta onhan minulla kauniit silmät, kaunis suu, kauniit sirot kädet, kaunis nauru, iloinen luonne. Ihan kauneutta riittävästi. Ainakin siihen naisellisuuteen.

Pukeutumisessa minusta löytyy tyyliä - tai tyylittömyyttä- niin naisellisuuteen kuin jätkämäisyyteen. Vaihdellen miten milloinkin. Miltä siis tuntuu, enemmän tai vähemmän naiselliselta. Sama ilmenee koruissa; joskus haluaisi koristautua joulukuusen lailla, joskus vihkisormuksetkin on liikaa. Joskus haluan tuoda esille niitä kauniita asioita minussa (niinhän sitä opetetaan: mikäli olet järin suuri, pukeudu niin, että huomio sinussa keskittyy hyvän näköisiin osiin sinussa => isoilla naisilla on isot rinnat => puseron kaula-aukko on avara ja antava => miehet ei muuta huomaakaan) , toisinaan haluan pukeutua säkkiin. Jälkimmäiseen käy hyvin ikivanha r-collectionin huppari ja järkyttävä neuvostomallinen pipo sekä harmaat vaelluskengät. Ei sitten tippaakaan naisellisuutta. Ainakaan mieheni mukaan.

Ihailen kyllä, kauniita naisia. Silloin kun naisellisuutta käytetään oikein. Omaksi ja muiden iloksi. Kadehdinkin kyllä. Haluaisin olla naisellisempi. Kauniimpi. Mutta kun en ole, ainakaan toistaiseksi. Kunhan pienenen, ehkä sitten kyllä. Vai olenko sittenkään tyytyväinen?

Viimeaikaisin naisellisuuden yritelmä on uusi ihana huulipuna (edellinen olikin jo vuosia, vuosia vanha, kosmetiikkaosaston neiti totesi että "erittäin vanha", etsiessäni samaa sävyä (hyväksi koettu) uusista punista), jota lisäilen aiempaan toimintatapaani muuttaen päivittäin jopa kaksi kertaa. Täytyy nyt katsoa, kuinka kauan tätä vaihetta kestää. Tuoksut, parfyymit ja euadeparfyymit kuuluvat kyllä aina päivittäiseen varustukseen, sekä ehdottoman tärkeänä silmänympärysvoide. Se on ollut tuote, jota olen käyttänyt kaksikymppisestä saakka. Ehkäpä se näkyykin silmissäni... ehkäpä...